Päädyin tänään mummuni pyynnöstä kuuntelemaan seurakuntavaalien ehdokaspaneelia. Siellä meitä istui rivissä suvun naisväki kolmessa polvessa ja näin jälkikäteen hämmentää miten lapsista oikeasti tuleekaan niin vanhempien kaltaisia.. Mutta jätettäköön se sikseen, oli minulla oikeaa asiaakin:
Kotiin saavuttuani kaivoin käsiini netin laittomista syövereistä elokuvan Kielletty hedelmä (uskon että lähes kaikki tietävät kys. leffan juonen, joten en ala sitä selittää) ja jatkumo sai lisäystä vielä yön hiipiessä maailman ylle, kun avasin raamatun ja uppouduin sen, ja sen välistä löytyviin erinäisiin lappuihin, pariksi tunniksi. Nyt olen vielä hämmentyneempi.
Mainitsin paneelin aikana, yleisön puheenvuorossa, viettäneeni koko pienen elämäni enemmän tai vähemmän seurakunnan piireissä. Riparin kävin n. 2,5 vuotta sitten (laskutoimitus suoritettiin väsyneellä matematiikalla, toivottavasti luku on realistinen) ja tuosta ajasta vähintään puolet oli sitä niinkutsuttua "hurmosaikaa", jolloin istuin joka ilta ja yö raamattu nenän edessä. Kuulin usein isältäni että "tuhlaat aikaasi" ja yleisimmin puheenvuoro päättyi uskonnon huijaukseksi syyttämiseen. Mutta mitenkäs tämä nyt liittyy mihinkään?
Kun juuri pari hetkistä sitten havaitsin, että ei hyvä luoja olen oikeasti lukenut raamattua melkein kaksi tuntia putkeen, hämmennyin siitä että samanmoinen toimitus on joskus kuulunut iltarutiineihin. En ole avannutkaan kyseistä eeposta lähes puoleen vuoteen ja nyt tuo kulutettu aika tuntuu "aika" isolta..
Mutta oliko se nimenomaan ajan tuhlaamista? Olisiko ollut järkevämpää kuluttaa se sama aika vaikka matikan frekvenssitaulukoiden laatimiseen tai ruotsin epäsäännöllisien verbien kertaamiseen?
Enpä usko. Sen lisäksi, että raamatusta oikeasti löytyy ihan hyvää settiä, se on mielestäni juuri täydellinen tiedonlähde tätä meidän aika-ilmiötämme ajatellen- jos varsinkin otamme huomioon kaksi näissä piireissä erittäin ahkerassa käytössä olevaa sanasta "aina" ja "ikuisesti".
Eräs entisistä seurakuntani nuorisotyöntekijöistä jakoi meille isosille kirjeitä viime rippileirillä. Säilytän kyseistä lappua raamattuni välissä ja tohinassa menin senkin nyt lukemaan.
Kerroin viime postauksessa, miten aikalailla kaikki aikaan ja lopullisuuteen ("aina" ja "ikuisesti") liittyvät asiat pelottavat minua, mutta kristinusko jotenkin näyttää asiat aivan uudessa valossa..
"Muista, että Hän pitää sinusta aina kiinni, loppuun saakka!" näin luki kirjeessäni ja sen sijaan että olisin ahdistuksissani möyrinyt sänkyni alle piiloon, mieleni valtasi rauha ja helpotus.
Diippiä shittiä.
(ja kirjotusvirheistä varmaan saa bonusta?)
